Miten löysin savirappaamisen?
Aika painelee eteenpäin sellaista vauhtia, että näitä aloituslauseita varten oli kaivettava puhelimesta esiin kuvat aivan ensimmäisistä savirappauspinnoistani. Ne olivat syksyltä 2021. Siitä on siis tätä kirjoittaessani aikaa vain reilut kolme vuotta, mikä tuntuu ihmeellisen pieneltä luvulta - kolme!
Kolmeen vuoteen on mahtunut nimittäin paljon.
Ennen savirakentajakoulutukseni alkua ja niitä ensimmäisiä savilaastejani törmäsin savirappaamiseen netissä, sattumalta. Katselin kuvia saviseinistä enkä voinut ymmärtää - siis savea? Miten se on mahdollista?
Oma ymmärtämättömyyteni ei johtunut siitä, että savi olisi ollut minulle uutta, päinvastoin. Koska savi oli minulle hyvinkin tuttu materiaali keramiikka-alan artenomiopinnoistani, hämmästykseni perustui juuri niihin olennaisiin asioihin, jotka tekevät savirappaamisesta mahdollista. Myöhemmin olen vastaillut lukuisille keramiikka-alan ammattilaisille aivan samoihin kysymyksiin, kun seinien savirappaaminen on noussut hämmästelyn aiheeksi.
On kolme toistuvaa kysymystä, ja ne ovat aivan samat kuin omani olivat.
1. Eikö pinta halkeile kuivuessaan?
2. Eikö kuiva pinta jää pölyäväksi?
3. Eikö kuivunut savipinta ole kulutuskestävyydeltään heikko?
Näihin kaikkiin kolmeen kysymykseen on paljolti sama vastaus:
Savilaastissa on paljon muutakin kuin savea.
Itse asiassa savilaastissa on yleensä vain yksi osa savea ja kolme osaa hiekkaa. Myös savilaastiin lisättävä kuitu on ratkaisevaa. Sen tiesinkin jo keramiikkaopinnoistani. Silloin työskentelin paljon paperisaven parissa ja muistin, miten selluloosa lujitti muotoa rakennusvaiheessa. Poltossa se tietenkin paloi pois.
Hiekka taas estää savilaastia kutistumasta liikaa, ja kun materiaali ei kutistu eli sen pinta-ala ei pienene, se ei myöskään halkeile kuivumisen yhteydessä. Mitä enemmän ja mitä karkeampaa hiekka on, sitä paksumpia kerroksia savilaastia voi kerralla seinään rapata.
Oikea hiekan, kuidun ja saven suhde tekee jo itsessään pinnasta melko pölyämättömän, mutta puhdas savi kyllä pölyäisi ja olisi siis haitaksi myös huoneenkäyttäjän terveydelle. Savirappaaja varmistaa pinnan pölyämättömyyden vielä pintaan siveltävällä erillisellä liisterillä tai metyyliselluloosalla. Tuota samaa liisteriä voi sekoittaa jo savilaastiinkin. Se tekee laastista myös tahmeampaa ja tarttuvampaa.
Ja sitten se kuivalujuus ja kulutuskestävyys.
Olin itse tottunut siihen, että ohut saviesine on hauraimmillaan luunkuivana juuri ennen polttoon menoa, kun savesta on poistunut kaikki kosteus. Kuivunut savilaasti sisältää kuitenkin niin paljon hiekkaa ja kuitua, että noiden kolmen sidos kyllä kestää. Kun tuollainen lujaksi kuivuva laasti on vielä pinnoitteena seinässä, tukee sen rakennetta myös taustaksi jäävä pohjamateriaali.
Siksi savirappaamisessa tuleekin huomioida aina seinäpohjan materiaali ja ensimmäisenä rapattavan savilaastikerroksen luja kiinnittyminen siihen, ettei kerroksittain valmistettava savirappaus irtoa siitä liuskoina tai lohjeten. Kiinnittyminen varmistetaan seinään nidottavalla ruokomatolla tai rappausverkolla; joskus käytetään selluloosan ja hiekan seosta pohjusteena; entisaikana savirapattaviin hirsiseiniin lovettiin kynnet.
Minun kiinnostukseni savirappaamiseen alkoi kysymyksestä KUINKA.
Kun vihdoin pääsin kokeilemaan itse savilaastin valmistusta ja vedin lastalla ensimmäistä kerrosta koeseinään, näin siinä mahdollisuuden kuvapintaan. Ajattelin, että näillähän voi muotoilla, näillähän voi maalata, näillähän voi luoda uusia maailmoita huonekoossa, sitä, mitä aiemmin olen yrittänyt enkopikoristeluna saviastian pintaan tai maalauksena akvarellipaperille.
Olen aina rakastanut taloja, huoneita ja niiden pintoja. Rakkaudesta taloihin ja niiden huoneisiin olen muuttanut kodista toiseen. On taloja, joita ikävöin, on niitäkin, jotka menetin ja joiden muistolle edelleen itken.
Uudenlaisten seinäpintojen luominen savilaasteilla ja -maaleilla yhdisti minussa monta itselleni tärkeää asiaa.
Luettelen tässä muutaman ja noudatan seuraavassa luettelossa täydellistä epäjärjestystä: materiaalisidonnaisuus, kuvallisuus, ekologisuus, luonnonmukaisuus, fyysisyys, suunnitelmallisuus, yllätyksellisyys, monitasoisuus, muotoilullisuus, käytännöllisyys, moniaistillisuus, kokemuksellisuus ja haastavuus. Ja vielä yksi: loputon variaatioiden mahdollisuus.
Tänä päivänä toteuttaessani monimutkaista artesaanimuraalia, joka perustuu erivärisiin savilaastikerroksiin ja huolelliseen pohjatyöhön ajattelen, että tällä tavalla koteihin ja julkisiin tiloihin taidetta tuomalla minulla ei ole koskaan tyhjän paperin kammoa. Se johtuu siitä, ettei edessäni ole koskaan se tyhjä paperi, sillä aloitan aina työni valmistamalla itse "paperin". Aloitan raaka-aineiden hankinnasta, massojen sekoituksesta, aloitan raksahommista. Siinä sivussa on kulkenut toki kuvapinnan graafinen suunnittelu, mutta kun sen toteukseen päästään eli maalaamiseen ja kaivertamiseen, olen jo niin syvällä savessa, etten huomaa edes pelätä sen tyhjää puhdasta pintaa, joka odottaa viimeistä muodonmuutostaan muraaliksi.
Olen löytänyt oman tapani tuoda taidetta, iloa ja hyvinvointia ihmisten arkeen.
Olen löytänyt sen savirappaamisen kautta, mutta usein ajattelen, että taidan olla enemmän savikuvittaja tai savikuosisuunnittelija, joka valmistaa myös oman paperinsa ja väripalettinsa. Aina voi keksiä uutta, aina voi yhdistää asioita vähän uudella tapaa.